Kalkinpolttajanpolku
Tänään suuntasimme Sipoonkorpeen ja Kalkipolttajanpolulle. Edellisen kerran kiersimme Kalkipolttajanpolun isänpäivänä 2017, jolloin polku oli osa pidempää retkeämme.
Ajoimme jälleen Kalkkiuunintielle, jossa ei enää ole virallista parkkipaikkaa ja tien päässä ollut levennys on nykyään merkitty pysäköinti kielletty merkillä. Muutama retkeilijä oli uskaltanut auton jättää tien päähän, joten jätimme omamme joukon jatkoksi.
Kääntöpaikalta oli lyhyt matka Kalkinpolttajan polun alkupäähän ja lähdimme kiertämään valkovihrein reittimerkein merkittyä polkua myötäpäivään.
Vähän ennen ensimmäistä kilometriä, polun varrelta löytyi Kalkinpolttajan laavu, jossa joku retkeilijä oli juuri käynyt istuskelemassa ja nauttimassa Sipoonkorven rauhallisesta tunnelmasta, nuotion vielä tuoksuessa.
Jätimme laavun lyhyen pysähdyksen jälkeen taaksemme ja lähdimme kiipeämään kohti Högbergetin näköalakalliota. Reitti Högbergetille kulkee ikimetsän halki ja jyrkempiin nousuihin ja laskuihin on rakennettu kiipeämistä helpottamaan metalliset rappuset.
Högberget on Vantaan korkein kohta, joka sijaitsee Sotungin sydämessä. Sotungin kylän itäisellä laidalla nouseva kallio siivilöi tehokkaasti aamuauringon kylän pelloilta ja näin ollen Högberget onkin syypää synkälle sananlaskulle "Kylä, jonne aurinko ei koskaan paista". Konkreettista haittaa aamuauringon puuttesta ei kylälle näytä olleen, sillä kylän pellot ovat edelleen viljelykäytössä.
Kallion laelta voi katsella maaseutumaisemia sekä nähdä kaukana siintävät Vuosaaren sataman nosturit.
Högbergetiltä polku laskeutui ikimetsään, josta pienen nousun jälkeen laskeuduimme Kalkkiuunintielle. Ikimetsässä oli rakenteilla uusia rappusia helpottamaan kulkemista myös märemmällä kelillä.
Kalkkiuunintieltä palasimme pian takaisin metsään. Täällä hyvin merkitty polku pääsi kuitenkin meiltä katoamaan ja pienen seikkailun ja oman kellon reittimerkkejä seuraten palasimme pian oikealle suunnalle ja kalkkikaivokselle.
Kalkkikaivoksella jäimme kaipaamaan jonkinlaista historiikkia kaivostoiminnasta, jota alueella on harjoitettu perinteisten maatalouselinkeinojen lisäksi. Sotungin metsässä sijaitseva louhos mainitaan kartoissa ensimmäisen kerran 1880-luvulla, mutta todennäköisesti kalkkiesiintymä tunnettiin jo saman vuosisadan alkupuolella. Kalkkilouhos ja sen lähellä sijainnut kalkinpolttouuni lienevät palvelleet muun muassa Vantaan ruukin tarpeita.
Kalkinpolttajan luontopolulla voi nähdä mm. jäämassojen kuljettamia suuria siirtolohkareita ja jääkauden aikaisten merenrantojen kuluttamia rantakallioita.
Kävelimme Kalkinpolttajan luontopolun lopun Kalkkiuunintietä pitkin takaisin lähtöpaikallemme. Selvisimme retkestä kuivin jaloin, sillä kesäsade kasteli tienoon autoon päästyämme. Hyvä näin, sillä polku oli kuivanakin paikoitellen vaikea kulkuinen ja asetti omat haasteet jalkavaivaiselle.
Matkaa retkellemme tuli poikkeamineen 5.6 kilometriä ja aikaa kuvaustaukoineen kului noin puolitoista tuntia. Saimme ihailla Sotungin maisemia lähes tulkoon kahdestaan, sillä muita retkeilijöitä ei juurikaan reitin varrelle osunut, toisin kuin isänpäivänä.
Ajoimme jälleen Kalkkiuunintielle, jossa ei enää ole virallista parkkipaikkaa ja tien päässä ollut levennys on nykyään merkitty pysäköinti kielletty merkillä. Muutama retkeilijä oli uskaltanut auton jättää tien päähän, joten jätimme omamme joukon jatkoksi.
Kääntöpaikalta oli lyhyt matka Kalkinpolttajan polun alkupäähän ja lähdimme kiertämään valkovihrein reittimerkein merkittyä polkua myötäpäivään.
Vähän ennen ensimmäistä kilometriä, polun varrelta löytyi Kalkinpolttajan laavu, jossa joku retkeilijä oli juuri käynyt istuskelemassa ja nauttimassa Sipoonkorven rauhallisesta tunnelmasta, nuotion vielä tuoksuessa.
Jätimme laavun lyhyen pysähdyksen jälkeen taaksemme ja lähdimme kiipeämään kohti Högbergetin näköalakalliota. Reitti Högbergetille kulkee ikimetsän halki ja jyrkempiin nousuihin ja laskuihin on rakennettu kiipeämistä helpottamaan metalliset rappuset.
Högberget on Vantaan korkein kohta, joka sijaitsee Sotungin sydämessä. Sotungin kylän itäisellä laidalla nouseva kallio siivilöi tehokkaasti aamuauringon kylän pelloilta ja näin ollen Högberget onkin syypää synkälle sananlaskulle "Kylä, jonne aurinko ei koskaan paista". Konkreettista haittaa aamuauringon puuttesta ei kylälle näytä olleen, sillä kylän pellot ovat edelleen viljelykäytössä.
Högbergetiltä polku laskeutui ikimetsään, josta pienen nousun jälkeen laskeuduimme Kalkkiuunintielle. Ikimetsässä oli rakenteilla uusia rappusia helpottamaan kulkemista myös märemmällä kelillä.
Kalkkiuunintieltä palasimme pian takaisin metsään. Täällä hyvin merkitty polku pääsi kuitenkin meiltä katoamaan ja pienen seikkailun ja oman kellon reittimerkkejä seuraten palasimme pian oikealle suunnalle ja kalkkikaivokselle.
Kalkkikaivoksella jäimme kaipaamaan jonkinlaista historiikkia kaivostoiminnasta, jota alueella on harjoitettu perinteisten maatalouselinkeinojen lisäksi. Sotungin metsässä sijaitseva louhos mainitaan kartoissa ensimmäisen kerran 1880-luvulla, mutta todennäköisesti kalkkiesiintymä tunnettiin jo saman vuosisadan alkupuolella. Kalkkilouhos ja sen lähellä sijainnut kalkinpolttouuni lienevät palvelleet muun muassa Vantaan ruukin tarpeita.
Kalkinpolttajan luontopolulla voi nähdä mm. jäämassojen kuljettamia suuria siirtolohkareita ja jääkauden aikaisten merenrantojen kuluttamia rantakallioita.
Kävelimme Kalkinpolttajan luontopolun lopun Kalkkiuunintietä pitkin takaisin lähtöpaikallemme. Selvisimme retkestä kuivin jaloin, sillä kesäsade kasteli tienoon autoon päästyämme. Hyvä näin, sillä polku oli kuivanakin paikoitellen vaikea kulkuinen ja asetti omat haasteet jalkavaivaiselle.
Matkaa retkellemme tuli poikkeamineen 5.6 kilometriä ja aikaa kuvaustaukoineen kului noin puolitoista tuntia. Saimme ihailla Sotungin maisemia lähes tulkoon kahdestaan, sillä muita retkeilijöitä ei juurikaan reitin varrelle osunut, toisin kuin isänpäivänä.
Kommentit
Lähetä kommentti